|
 Kummien
tarinoita
Tunnelmia Etiopiasta
Jaana Talka
18.2.-4.3.2001
Afrikan aamu on sarastamassa kun saavumme Etiopian
Addis Abebaan. Lentokoneen ikkunasta ensimmäiset näkymät
Addis Abebasta: maisema kentän ympärillä näyttää
vuoristoiselta ja karulta, ruskean hiekan eri sävyiltä.
Olemme aloittamassa Etiopian kahden viikon pituista kummimatkaa,
jonka
aikana teemme ensin kahdeksan päivän pituisen kiertomatkan
bussilla ns. historiallista reittiä matkaten maan pohjoisosiin,
Bahir Dariin, Gondariin ja Lalibelaan.
Maanantaina 19.2. kiertoajelun ensimmäisenä
päivänä lähdemme aamulla Addis Abebasta Dejeen.
Maisema muuttuu hetkessä Addiksen jälkeen vuoristoiseksi
maaseuduksi. Bussimme keikkuu kivistä ja pölyistä
tietä eteenpäin, maisemat ovat upeita. Teiden reunoilla
on jatkuvasti kulkijoita: miehet ja pojat
ajavat karjaa, lehmiä, vuohia, lampaita, ja naiset ja tytöt
kantavat valtavia taakkoja selässään tai päänsä
päällä. Naisten näkee kantavan vesiastioita,
polttopuita, kuivattua lantaa yhtä hyvin kuin pikkulapsia.
Etiopiassa mikään kantamus ei tunnu olevan liikaa. Varsinkin
maan kuivuuden takia monet ihmiset joutuvat kantamaan juoma- ja
talousvetensä kilometrien takaa ja tähän saattaa
mennä päivästä useita tunteja.
Ensimmäisen matkapäivän aikana
pääsemme tutustumaan Debre Lebanoksen luostariin ja illan
suussa ylitämme kävellen myös Sinisen Niilin sillan.
Debre Lebanoksen luostarialue koostuu vielä toimivasta luostarista
ja sen vierellä olevasta kirkosta, jotka sijaitsevat pyhän
vesilähteen alueella. Alueella on ensimmäinen luostari
sijainnut jo 1200-luvulla. Nykyinen kirkkorakennus, joka on tunnettu
erityisesti sen kauniista lasimaalauksista, on rakennettu keisari
Haile Selassien hallintokaudella. Alueen varsinaisiin luostarirakennuksiin
naisilta on pääsy kielletty, mutta pyhälle, ihmeitä
tekevälle vesilähteelle on sentään pääsy
kaikilla! Myöhään illalla saavumme Dejeen, jossa
yövymme Tizale Deje hotellissa. Illalla on
ruokalistalla "injeraa", joka on etiopialaista kansallisruokaa
sekä ruokailun jälkeen saamme osallistua perinteiseen
kahviseremoniaan.
Matkamme jatkui seuraavana aamuna Bahir Dariin,
jonne saavuimme jo iltapäivällä. Matkan varrella
näimme Etiopian maaseudun arkipäivää, pysähdyimme
muutaman kerran katselemaan viljelijöiden työtä.
Kaikki maanviljely, joka on lähinnä teffin viljelyä,
tapahtuu tällä alueella perinteisin menetelmin, työvoimana
ovat ihmiset ja härät. Perillä Bahir Darissa ehdimme
vielä samana päivänä tutustumaan kaupunkiin:
saimme seurata perinteisten papyrusveneiden valmistusta ja kävimme
ostoksilla paikallisella markkinatorilla. Juuri ennen auringon laskua
nousimme vielä Haile Selassien palatsialueelle, jonka läheltä
oli kauniit näkymät kiemurtelevalle Siniselle Niilille.
Seuraavana matkapäivänä, keskiviikkona,
näimme yhden matkamme upeimmista paikoista: Sinisen Niilin
vesiputoukset. Saavuimme hotellilta bussilla Tis Abay kylään,
josta aloitimme noin puolen tunnin reippaan patikoinnin kivistä
polkua vuorenrinnettä ylöspäin. Tässä kuumuudessa
pienikin kävely
tuntuu rasittavalta, mutta on sen arvoinen. Näkymä on
nimittäin uskomattoman upea, kun saavumme vuoren toiselle puolelle,
jossa aamupäivän kirkas aurinko esittelee vesiputoukset
sateenkaarineen. Iltapäivällä teemme veneretken Tana-järvellä
sijaitsevaan saareen, jossa tutustumme Ura Kidane
Mihretinkirkkoon ja museoon. Iltapäivän aurinko on polttavan
kuuma, mutta veneessä ollaan hieman suojassa paahteelta ja
roiskuva vesikin vilvoittaa...! Saarelle tultaessa heti rannassa
on paljon kaupustelijoita ja oppaiksi tarjoutujia. Sinnikkäimmät
kaupustelijoista, joista suurin osa on lapsia, jaksavat sitkeästi
kulkea koko matkan saarella vierellämme. "Please, madam
! Only ten birr! Please!"
Matkamme jatkui seuraavana päivänä
kuuman ja hiekanpölyisen Fogeratasangon halki Gondarin kaupunkiin.
Majoituimme ylhäällä vuorella olevaan Goha-hotelliin,
maisemat täältä korkealta alas kaupunkiin ja ympäröivillevuorille
ovat huikeat. Gondar, joka on ollut myös Etiopian pääkaupunki
1600-luvulta 1800-luvun lopulle, on kaupunki, jossa nykyaika ja
historia yhdistyvät. 1600-luvulla rakennettu Fasiledesin linna-alue
kuuluu UNESCOn maailman perintö-kohteisiin ja juuri parhaillaan
alueen rakennuksia entisöitiin. Käymme myös lähellä
olevassa Fasiledesin kylpylässä, jonka suuri kivinen vesiallas
on yhä käytössä mm. Timkat-juhlassa.
Kaupunkikierroksella kävelemme vielä
katsomaan Debre Birhan Silassien kirkkoa, jonka seinät ja katto
ovat koristellut tyypilliseen etiopialaiseen tapaan värikkäillä
uskonnollisilla maalauksilla. Muutaman kilometrin päässä
kaupungin ulkopuolella on Falasha-kylä, Etiopian juutalaisten
yhteisö.
Perjantaina jatkoimme Gondarista Lalibelaan,
edessä oli siis 12 tuntia bussimatkaa kuoppaisia ja pölyisiä
teitä pitkin. Seuraavana päivänä Lalibelassa
saimme tutustua maailman kahdeksanteen ihmeeseen: Lalibelan kalliokirkkoihin.
Etiopialaisen legendan mukaan koko rakennustyö oli saanut 1200-luvulla
innoituksen kuningas Lalibelan unesta ja että rakentajien apuna
olivat olleet enkelit. Alue on todella ainutlaatuinen maailmassa:
kalliokirkot joita on yhteensä 11 on kaivettu kallioihin maan
sisälle.
Kirkkojen väliin jää labyrinttimaisia hautavalleja
ja käytäviä, osaa kirkkoja yhdistää pimeät
käytäväluolat. Tunnelma koko alueella on hyvin erikoinen
ja mystinen, pyhiä miehiä istuu rukoilemassa labyrinttikäytävien
syvennöissä, sisällä kirkoissa on Lalibelan
kirkkojen ristejä esitteleviä pappeja, mutta myös
lattioilla istuvia kerjäläisiä. Lalibelassa käydään
myös kaupungin värikkäällä ja tungokseen
asti täynnä olevalla markkinatorilla.
Sunnuntaina lähdimme jo paluumatkalle
Addis Abeban suuntaan, edessä oli kahden päivän ajomatka
ja yöpyminen välillä Dessien kaupungissa. Ajomatkan
varrella maisemat vaihtuvat, ohitamme pieniä kyliä ja
kaupunkeja. Mihin tahansa bussimme pysähtyykin, on hetkessä
ympärillä uteliaiden ihmisten
lauma. Useimmiten kuitenkin ihmettely ja uteliaisuus on molemminpuolista!
Useasti juuri paikalliset lapset ja myös vanhukset lähestyvät
meitä välittömämmin ja lasten kasvoille syttyvät
herkästi iloiset hymyt, kun
tervehdimme tai joku lapsista saa kynän, hedelmän tai
makeisia.
Varhain maanantaiaamulla jatkamme matkaamme
Dessiestä Addis Abebaan. Maisemat ovat taas hyvin vaihtelevia:
on vuoristoa, mutta myös vehreää kasvillisuutta jokiuomien
vieressä. Vehreä Rift Valley ulottuu täältä
aina Mosambikiin asti. Etiopia on vuoristojen maa, tieverkko ei
ole kovin kattava ja tiet kiemurtelevat välillä hyvin
jyrkkiä vuorenrinteitä ylös ja alas. Maisemat ovat
jälleen uskomattomia, pilvijono leijailee
vuortenhuippuja tavoitellen. Olemme välillä yli 3500 metrin
korkeudessa. Pienellä jaloittelutauolla bussimatkan varrella
huomaa korkeuden joka hengenvedolla. Keuhkot saavat totutella ohueen
ja kylmään ilmaan, samalla syke nousee ja huimausta tuntuu!
Etiopia ei ole mikään helppo maa
matkustaa, asioiden ristiriitaisuudet ovat suuria. Matkanteko on
usein rankkaa, kuumuus ja pölyisyys sietämätöntä
ja lähelle tulevat innokkaat kaupustelijat ja avuntarjoajat
ärsyttäviä. Köyhyyden, etenkin kaupunkien rähjäiset
hökkeliasumukset, kadulla olevien kerjäläisten, varsinkin
kerjäävien lasten näkeminen hätkähdyttää
hyvinvointi Euroopasta tulevaa matkailijaa. Toisaalta etiopialaisten
ihmisten yritteliäisyys ja toiveikkuus rakentaa maataan, lasten
iloiset
hymyt ja maan kauniit maisemat jäävät mieleen pysyvästi.
Etiopia on kuitenkin toivon maa.
Etiopian kummimatka jatkui vielä viikon
ajan, jolloin tutustuimme mm. Addis Abebassa saksalaisen seurakunnan
kouluun, vierailimme Birhane Hiwotin kotiyhteisössä ja
Äiti Theresan lastenkodissa. Lisäksi vietimme kaksi päivää
Debre Zeitissa, jossa tutustuimme Betlehems Children Homen toimintaan.
________________________________________________________________________
KUMMINA OLEMISEN ILOT
Takan reunalla on kahdeksan valokuvaa; hymyileviä, onnellisen
näköisiä lapsia. Kuviin mahtuu ripiltä pääsyä,
koulukuvaa, itse otettuja valokuvia, tyttöjä, poikia,
vaaleita hiuksia ja sinisilmiä, tummia hiuksia ja tummasilmiä,
karjalaisia ja savolaisia ja intialainen, serkkuja ja kummilapsia,
kaikki läheisiä rakkaita ystäviä. Ystäviä,
joita kantaa ajatuksissa mukanaan ilman valokuviakin. He ovat elämän
antamia lahjoja minulle ja perheelleni.
Uusin valokuva tuli kuin joululahjaksi joulua
edeltävällä viikolla Intiasta. Siirsin uuden kuvan
kehyksiin takan reunalle ja laitoin vanhan kuvan tyttösestä
kansioon. Ihmettelimme koko perhe kuinka paljon tämän
ja edellisen kuvan välillä oli tapahtunut kasvua ja kehitystä.
Puhumattakaan siitä ensimmäisestä kuvasta, jonka
saimme kummilapsestamme. Tuntui hyvältä nähdä
kuinka pienestä ujosta ja vakavannäköisestä
pikkutytöstä oli tullut nuori avoimesti hymyilevä
kaunotar. Kahdeksanvuotias poikamme lausuikin ääneen,
sen mitä kaikki ajattelimme: "Onko se meidän Tajantti
noin iso tyttö?"
Saimme kummityttömme Tayanthin Interpedian
kautta pari vuotta sitten. Ilmoitettuani halukkuuteni kummiksi ryhtymiseen
kaikki tapahtuikin sitten varsin nopeasti. Hyvin pian, ennenkuin
ehdin odotellakaan - ehkä pari viikkoa oli ehtinyt kulua ilmoituksestani
- posti toi kirjeen. Tyttäreni soitti minulle töihin ja
kertoi Interpedialta tulleen kirjeen ja arvuutteli mahtoiko siinä
olla tietoa kummilapsesta.
Yhdessä illalla avasimme kirjeen vapisevin
käsin ja täynnä odotusta. Kuka se olisi, joka tulisi
meidän elämäämme, millainen ihminen ja mistä?
Olisiko se tyttö Intian orpokodista? Kenet me saisimme? Valokuva
putosi pöydälle ohueen paperiin niitattuna. "Oi,
miten suloinen tyttö, näyttää vakavalta, syntynyt
vuonna 1986 - syntymäaika on meidän lasten välissä,
äiti saanko tämän valokuvan omalle pöydälleni,
nimi on Tay..anthi - onpa hankala sanoa, miten se lausutaan, sanotaan
Tajantti, hän elää isänsä ja ison siskon
kanssa, ei ole onneksi ihan orpo, käy koulua jo ja on terve,
nyt meillä on kolme kummilasta: Essi, Siiri ja Tajantti, äiti
laitetaanko Tajantti takanreunalle niinkuin muutkin lapset...."
Sitten vielä monta innostunutta kysymystä
ja kommenttia aiheesta. Lapsemme olivat aivan innoissaan. He miettivät
elämää Intiassa, kartalta katsottiin missä kohti
tarkkaan ottaen sijaitsi Tajanttin koti, kuinka pitkä matka
Suomesta onkaan Madrasiin. Mietittiin olisiko mahdollista mennä
tapaamaan Tajanttia joskus. Ruokapöydässä he muistuttivat
toisiaan ruuan arvosta ja tuumailivat, mitä Tajantti mahtaa
syödä. Oli ihanaa nähdä kuinka avoimia, vilpittömiä
ja ehdottomia lapset ovat hyväksymisessään ja innostuksessaan.
Ajattelin, että jo tämä mitä
ensimmäisinä päivinä olin kokenut lasteni kautta
kummilapsen saamisesta oli kokemisen arvoista. Meille aikuisille
asioiden sulattelu on näköjään pidempi prosessi,
sillä kummilapsi on ajan kanssa saanut näkemään
asioita uudessa valossa. Vaikka alunperinkin lähti tietysti
kummiuteen ajatuksessa "tämä sitten hoidetaan loppuun
asti". Sitoutuminen ja vastuu on tullut lujemmaksi ajan kanssa.
Tietysti noin sadan markan kuukausierä ei ole iso summa Suomessa
työssä käyvälle ihmiselle maksaa, mutta ajatus
kummimaksusta kulkee mukana ja tuntuu tärkeältä hoitaa.
Sitä jotenkin ajattelee lasta arkisissa toimissaan koulussa
ja kotona. Eikä sitä tahdo oikein loppuun asti ymmärtää
kuinka paljon Intiassa voi olla hyötyä pienestä määrästä
rahaa, jolla ei Suomessa saa "mitään". Niin
- antajan ilon saa tietysti, eikä se sitten taas ole rahassa
mitattavissa. Tiedän miltä kummityttöni näyttää,
mitä hän mielellään piirtää, millainen
on hänen perheensä. Minusta tuntuu tärkeältä
jatkaa kummiuttani niin kauan kuin hän minun apuani tässä
muodossa kaipaa.
Tajantista on tullut jollain tavalla osa perheemme
elämää. Oikeastaan aika kummallista kuinka fyysisesti
niin kaukana oleva kummilapsi voi innoittaa kiinnostumaan uudesta
kulttuurista ja olemassaolollaan vaikuttaa aivan arkipäivän
valintoihin. Tyttäremme teki koulussa esitelmän aiheesta:
Kuinka voimme auttaa köyhien maiden orpolapsia? Aineistoa hän
sai Interpedia lehdistä. Intia, varsinkaan Intian itärannikko
ei ole meille enää sama kuin ennen; se on kummityttömme
kotimaa. Meillä on side Intiaan kummityttömme kautta.
Sympatia intialaisia naisia kohtaan on hirveästi lisääntynyt
ja elokuvat ja uutiset kummilapsemme kotimaasta ovat alkaneet kiinnostaa
aivan toisella tavalla kuin ennen.
Mieheni epäili aikaansa seuraavana ihmisenä
kuinka rahani mahtaisivat löytää juuri tämän
kummilapseni luo, eivätkä päätyisi jonnekin
muualle. Hän ei ollut aluksi kovin innostunut kummiudestani.
Ei se rahojen perille meno minustakaan ihan varmalta tuntunut, mutta
toisaalta, jos ei mitään uskalla tehdä, ei voi mitään
saadakaan. Piti vain uskoa ja uskoa edelleen, että rahat menevät
juuri sinne mihin on sovittu. Minusta Interpedia on toiminut avoimesti
kertomalla osan rahoista menevän "järjestelevään
toimintaan", mikä on aivan selvää asioiden sujumiseksi.
Myös kummien matkat kummikohteisiin ovat vaikuttaneet minun
luottamustani lisäävästi. Yhteydenpito Intiasta kummeille
päin on minusta tärkeää. Se, että näkee
lapsen kasvavan ja nauravan on lahja kummille. Tuntuu myös
hyvältä lukea lapsen olevan terve ja koulunkäynnin
jatkuvan. Viestit kummilapselta ja heidän läheisiltään
ovat takeita siitä, että kummius toteutuu. Eräänä
iltana keittelin kahvia vieraillemme ja kuulin mieheni sanovan:
"Niin, meillähän on kummilapsi Intiasta, Itä-lntiasta,
tuossa on valokuvakin". Minua hymyilytti vähän, kun
mieheni sanoikin "meidän" alun epäilyjen jälkeen,
mutta Tajantti on nyt siis koko perheen kummilapsi.
Kummiksi ryhtyminen oli meille monitahoinen
asia. Ensinnäkin halusin kummilapsen adoptiomahdollisuuden
sillä kertaa sulkeuduttua, siis ihan itsekkäästä
syystä. Samalla voidessani auttaa jotain lasta ryhtymällä
kummiksi ,voisin itse puolisoni ja lapsieni kanssa harjoitella yhteyttä
vieraan kulttuurin lapseen sekä käydä läpi niitä
asioita ja tunteita, joita tämä yhteys mahdollisesti toisi.
Toiseksi kummiudessa innosti se, että voisi tosiaankin auttaa
jotain tiettyä ihmistä, kun tähän asti oli antanut
satunnaisesti rahaa keräyksiin ja kolehteihin tietämättä
minne ne muutamat laatikkoon tai haaviin pudottamani kolikot menisivät.
Toki aikaisemminkaan en ollut voinut, ei kukaan
ole voinut, välttyä kuulemasta ja tiedostamasta maailmassa
olevaa köyhyyttä. Kuitenkin vasta silloin kun avustuksen
kohde sai kasvot, kummilapsen kasvot, tuntui auttaminen, pienen
avun antaminen todelliselta auttamiselta. Kummilapselle on merkittävää
saada kummin kuukausimaksu ja antajalle on tärkeää
saada antaa ja saada yhteys ihmiseen. Ei kummius ole pyyteetöntä
uhrautumista ja yksipuolista antamista vaan ainakin meidän
perheemme on saanut kummiudesta lahjana hyvin paljon iloa ja hyvää
mieltä. Mielestäni alla seuraava vanha rukous kertoo kuvaavasti
kummiudesta, siitä että kummin apu on vain pisara koko
köyhyyden meressä, mutta silti tärkeä pisara
lapselle ja kummille.
Anna minulle rohkeutta muuttaa sitä,
mikä voidaan muuttaa,
kärsivällisyyttä alistua siihen,
mitä ei voida muuttaa
ja viisautta erottamaan toisistaan se,
mikä on muutettavissa ja se,
mikä ei sitä ole.
|
