Etelä-Afrikan nykytilannetta on vaikea ymmärtää tuntematta maan lähihistoriaa. Rotuerottelun aika loppui virallisesti 1990-luvun alussa ja uusi demokraattinen Etelä-Afrikka syntyi vapaiden vaalien jälkeen 1994, jolloin Nelson Mandelasta tuli ensimmäinen presidentti. Apartheidin jäljet näkyvät silti yhä vahvasti yhteiskunnassa. Työn ja tulojen jakautuminen noudattaa pitkälti rotuerottelun aikaisia rajoja, samoin väestön etninen jakautuminen ja asuinalueet. Etelä-Afrikan väestöstä valtaosa on mustaihoisia (79 %). Noin 9 % on valkoisia, 8.9 % coloured-taustaisia (”värillisiä”) ja 2.5 % intialaisia. Lisäksi maassa on alati kasvava joukko laillisia ja laittomia siirtolaisia lähinnä muista Afrikan maista. Rotuerottelun aikaan valkoinen hallinto halusi erotella nämä ryhmät laeilla ja usein hyvin väkivaltaisin keinoin toisistaan. Ihmisiä pakkosiirrettiin asuinalueille; jopa perheitä hajotettiin jaottelun vuoksi. Ryhmään coloured kuuluivat kaikki ”sekarotuiset” ja heille määrättiin omat asuinalueet. Eniten apartheidista kärsivät mustat. Heidät jaoteltiin etnisen taustansa mukaan vanhojen heimojen perusteella. Heidän asumistaan kaupungeissa rajoitettiin ja jokaiselle kymmenelle etniselle ryhmälle perustettiin oma ”kotimaa” - Bantustan, jonne heidät pakotettiin muuttamaan. Esimerkiksi nykyinen Eastern Capen alue oli Xhosa-taustaisten mustien ”kotimaa” nimeltä Transkei.

Katso kummikohteet SA Cares for Life

Mustilla ei ollut laillisia oikeuksia Etelä-Afrikassa oman ”bantustaninsa” ulkopuolella ja heidän liikkumistaan rajoitettiin passilailla. Koska ”kotimaat” olivat keinotekoisesti luotuja, ylikansoitettuja ja niistä puuttuivat tietyt elinkeinorakenteet, oli työtä käytännössä haettava isommista kaupungeista. Erityisesti perheiden miehet muuttivat kaupunkien lähelle yrittäen saada töitä sieltä ilman kansalaisoikeuksia ja työlupaa. Kaupunkien ympärille alkoi muodostua epävirallista asutusta – hökkelikyliä ja miesten asuntoloita, joissa olosuhteet olivat ankeat ja alkeelliset. Muu perhe asui kaukana ”kotimaassa”.

Näitä kaupunkien liepeille syntyneitä alueita kutsuttiin ja kutsutaan yhä townshipeiksi. Niissä asutaan edelleen peltihökkeleissä, mutta alueelta saattaa löytyä myös hieman parempia taloja. Vieläkään kaikilla townshipin asukkailla ei ole sähköä tai juoksevaa vettä ja yhdessä huoneessa saattaa asua monihenkinen perhe.  Townshipeissä on aina asunut sekaisin eri etnisten taustojen edustajia ja niissä kielet ja traditiot ovat sekoittuneet. Sama koskee nykyään myös isoimpia kaupunkeja Etelä-Afrikassa. Muuten alueelliset jaot noudattavat melko paljon vanhaa ”kotimaa”-järjestelmää. Esimerkiksi nykyinen North-West -provinssi oli osa Tswana-taustaisten mustien ”kotimaata” Boputhatswanaa ja edelleenkin se on pääosin tswanaa puhuvan väestön asuttamaa.

Virallisia kieliä Etelä-Afrikassa on 11. Näistä yleisimmät ovat nguni-kieliryhmään kuuluvat zulu ja xhosa. Kolmanneksi puhutuin kieli on afrikaans, jota äidinkielenään puhuvat afrikaanit eli hollantilaistaustaiset valkoiset. Afrikaans on kotikielenä myös valtaosalle coloured-taustaista väestöä, erityisesti Western Capessa. Lisäksi englanti on yksi Etelä-Afrikan virallisista kielistä: sitä puhuvat kotikielenään mm. brittitaustaiset valkoiset, suurin osa intialaisista ja osa coloured-väestöstä. Englanti on myös eri ryhmiä yhdistävä kieli, ja se on yleisimmin virastoissa ja mediassa käytetty kieli. Muita kieliä ovat sotho, tswana, ndebele, pedi, swati, venda ja tsonga.

Lasten asema Etelä-Afrikassa

Etelä-Afrikassa syntyy joka vuosi yli miljoona lasta. Lapsen asema riippuu pitkälti hänen perheensä yhteiskunnallisesta ja taloudellisesta asemasta sekä ennen kaikkea etnisestä taustasta. Varakkaiden perheiden ja valkoihoisten lapset elävät monella tapaa samanlaista elämää kuin suomalaiset lapset. Maan pienen eliitin lapset elävät yltäkylläisyydessä, asuvat suurissa huviloissa, käyvät korkeatasoisia yksityisiä kouluja ja harrastavat vapaa-ajallaan.

Väestön enemmistö elää kuitenkin puutteessa. Apartheidista luopumisen jälkeen köyhät ovat köyhtyneet ja rikkaat rikastuneet entisestään. Köyhät taloudet eivät ole hyötyneet talouskasvusta. Etelä-Afrikka onkin tulonjakautumisen suhteen eräs maailman epätasa-arvoisimmista maista. Köyhien perheiden lapset osallistuvat jo varhain kotitöihin, pienempien sisarusten kaitsemiseen ja maanviljelykseen. Köyhiin perheisiin syntyneiden lasten elämä poikkeaa täysin varakkaiden perheiden lasten elämästä - eivätkä heidän elämänsä välttämättä koskaan sivua toisiaan.

Maaseudun ja kaupunkien köyhien perheiden yksipuolinen ruokavalio ja riittämätön hygienia aiheuttavat aliravitsemusta ja sairauksia. Seitsemäsosa eteläafrikkalaisista lapsista syntyy alipainoisena ja jopa 5 % lapsista kuolee ensimmäisen elinvuotensa aikana. Joka kahdeksas alle 5-vuotias eteläafrikkalaisapsi on alipainoinen. Riittämätön ravinto ja huono yleiskunto lisäävät sairastumisen riskiä. Monet lastensairaudet olisivat helposti estettävissä, sillä usein ne johtuvat vain likaisesta vedestä ja terveyspalvelujen puutteesta. Etelä-Afrikan maaseudulla terveyskeskuksia on vähän ja hoitomaksut ovat köyhille perheille usein liian suuria. Etelä-Afrikassa syntyvän lapsen odotettavissa oleva elinikä on vain 43 vuotta.

Tietoisen politiikan tuloksena Etelä-Afrikka on onnistunut vähentämään lapsikuolleisuuden puoleen vuodesta 1994, jolloin maassa siirryttiin demokratiaan. Rokotusohjelmia on tehostettu ja terveyspalveluiden osuus valtion budjetista nostettu 45 prosenttiin. Nykyään 85 % lapsista rokotetaan poliota ja tuhkarokkoa vastaan ja 85 % tuberkuloosiin sairastuneista lapsista paranee. Myös vesihuoltoa on parannettu. Vuoden 1994 jälkeen noin 4,5 miljoonaa kotitaloutta on saanut puhtaan veden. Etelä-Afrikassa on kuitenkin vielä yli 7 miljoonaa kotitaloutta vailla puhdasta vettä.

Etelä-Afrikassa arviolta yli 20 % väestöstä eli noin yhdeksän miljoonaa ihmistä on saanut hiv-tartunnan ja 1,9 miljoonaa on jo kuollut aidsin vuoksi (Mail  & Guardian, September 2006). Sairastuneisuus vaikuttaa merkittävästi myös lasten asemaan: vanhempien sairastuminen ja kuolema vaikuttavat voimakkaasti lasten tunne-elämään ja mahdollisuuksiin. Sairastuneita hoidetaan yleensä kotona, jolloin perheen lasten ja etenkin tyttöjen mahdollisuudet käydä koulua tai tehdä töitä vaikeutuvat. Etelä-Afrikassa syntyy vuosittain tuhansia lapsia, jotka ovat saaneet virustartunnan äidiltään.

Työttömyys Etelä-Afrikassa on 40 prosentin luokkaa. Työttömyystuki ja muu sosiaaliturva ovat lähes olemattomat. Monet kotitaloudet elävät pienillä tuloilla ja selviävät vain hädintuskin. Tätä kuormaa lisää tuntuvasti aids, jonka kanssa selviämiseen kuluu paljon niin taloudellisia kuin muitakin resursseja monessa perheessä. Vuonna 2004 maassa arvioitiin olevan 2.2 miljoonaa orpoa, joista miljoona oli aids-orpoja. Pahimmillaan lapset menettävät oman terveytensä, vanhempansa ja perheensä. Tällöin olisi tärkeää, että hän voisi elää lähisukunsa kanssa tai edes omassa yhteisössään tutussa ympäristössä. Tähän yhteisöt tarvitsevat niin sosiaalista kuin materiaalistakin tukea.

Sairauksien ja aliravitsemuksen lisäksi monet eteläafrikkalaiset lapset elävät turvattomassa ympäristössä. Lapsia karkaa kotoaan väkivallan tai muunlaisen hyväksikäytön takia. Yksin Pretoriassa on arviolta 5 000 katulasta. Suurin osa heistä on poikia. Kodeistaan karanneet tytöt joutuvat yleensä bordelleihin eivätkä siksi asu kaduilla. Katulapset ajautuvat usein rikollisuuteen, koska muita ansaitsemismahdollisuuksia on vähän. Myös monet kotonaan asuvat lapset liittyvät rikoksia tekeviin jengeihin tai joutuvat muuten vaikeuksiin virkavallan kanssa.

Koulutus Etelä-Afrikassa

Etelä-Afrikan kouluissa on mahdollista saada opetusta kaikilla maan virallisilla kielillä. Vielä kymmenen vuotta sitten ainoat opetuskielet olivat englanti ja afrikaans, mikä vaikeutti monien afrikkalaisia kieliä äidinkielenään puhuvien lasten koulunkäyntiä.

Demokratiaan siirtymisen jälkeen kaikki koulut ovat olleet avoimia kaikille etnisille ryhmille. Käytännössä muutos on ollut hidas. Ns. sekakouluissa mustaihoiset lapset saavat edelleen kuulla rasistisia kommentteja. Apartheidin aikaan suurin osa koulusektorin rahoituksesta suunnattiin valkoihoisille tarkoitettuihin kouluihin ja valkoihoisten opettajien koulutukseen, mikä näkyy edelleen: Etelä-Afrikan kaikki valkoihoiset aikuiset osaavat lukea, kun taas mustaihoisista aikuisista 35–55 % on lukutaidottomia. Keskimäärin 85 % maan väestöstä osaa lukea.

Edelleenkin entisissä mustaihoisten kouluissa opetuksen taso on alhaisempi, kirjastoilla on vähemmän resursseja, ja suurimmalla osalla kouluista ei ole edes juoksevaa vettä tai vessoja. Yksityisissä kouluissa saattaa sen sijaan olla modernit urheilutilat, uima-altaat ja hienot opetuslaboratoriot. Suurin osa yksityisistä kouluista on brittijärjestelmän mukaisia, joskin maassa on myös esimerkiksi kreikkalainen, japanilainen ja saksalainen koulu.

Koulua käyvistä eteläafrikkalaislapsista suurin osa käy valtion kouluja. Vain pienellä eliitillä on varaa maksaa yksityiskoulujen tai sisäoppilaitosten lukukausimaksuja. Yksityisissä kouluissa opetus on tasokkaampaa, koska opettajat ovat koulutetumpia ja ryhmäkoot pienempiä kuin valtion kouluissa. Etelä-Afrikan hallitus on luvannut tarjota kaikille ilmaisen peruskoulutuksen, mutta se ei ainakaan toistaiseksi ole onnistunut tavoitteessaan. Vaikka koulut saavat valtionapua, niiden on kerättävä lukukausimaksuja oppilailta ja haettava yksityistä rahoitusta. Koulunkäynnin kustannukset vaihtelevatkin suuresti: pienessä maaseutukoulussa lukuvuosimaksu voi olla esimerkiksi noin 60 randia, yksityisissä kouluissa jopa 12 000 randia (1 500 euroa). Kaikkein köyhimpien perheiden lapset on vapautettu maksuista.

Etelä-Afrikassa on oppivelvollisuus 16-vuotiaaksi saakka. Nykyään lähes kaikki lapset käyvät seitsenvuotisen ala-asteen, ja jopa 87 % viisivuotisen yläasteen. Ylioppilaskokeisiin osallistuu vuosittain noin puoli miljoonaa oppilasta.

Varojen puutteen lisäksi Etelä-Afrikan kouluissa kärsitään monista muista ongelmista. Kaupunkien kouluissa huumeet, aseet, ryöstöt ja väkivalta ovat yleisiä ongelmia. Maaseutukouluilla ei ole yleensä varaa järjestää koulukuljetusta, joten oppilaat joutuvat kävelemään kouluun jopa kymmenen kilometrin päästä. Pitkä koulumatka ja puutteellinen ravinto väsyttävät oppilaat yleensä jo koulupäivän ensimmäisillä tunneilla.

Lapset töissä

Monet eteläafrikkalaiset lapset joutuvat osallistumaan perheen elannon hankkimiseen. Vaikka lapsityövoiman hyväksikäyttöä vastaan on säädetty Etelä-Afrikassa useita lakeja, niiden noudattamista ei pystytä tarpeeksi tehokkaasti valvomaan. Lapset tekevät kaikkia samoja töitä kuin aikuisetkin. Heitä on kotiapulaisina, katukauppiaina, kantajina, tehdastyöläisinä ja prostituoituina. Ylivoimaisesti suurin osa työskentelee peltotöissä oman perheensä apuna.

Työnantajat käyttävät lapsia mielellään, koska lapset on helppo pakottaa tekemään pitkiä työpäiviä huonoissa olosuhteissa. Yleensä lapsille maksetaan vain kolmasosa aikuisten palkoista. Lapset eivät osaa pitää puoliaan, ja heitä käytetäänkin usein häikäilemättömästi hyväksi. Lapset joutuvat tekemään usein yli 12 tunnin työpäivää ja osa lapsista elää käytännössä velkavankeudessa.